Hyvä elämä

Edellisestä blogitekstistäni on näemmä jo yli puoli vuotta aikaa. Ei sentään niin kauaa, kuin ehti kulua sen ja ensimmäisen tekstini välillä, eli yli kaksi vuotta. Vaikka voisi kuvitella, että aivotoimintani (r)ajoittuu juuri näihin julkaisuihin, sopivia aiheita on virinnyt mielessäni tasaisin väliajoin - uskokaa tai älkää. Koska mitäänsanomattoman laveasti voi todeta, että kaikki liittyy kaikkeen, syy hiljaisuuteen on ollutkin ennemmin aiheen valitsemisen vaikeudessa kuin täydellisessä tiedostamattomuudessa.

Tein päätöksen rikkoa rauhan maassa ja kohtasin jälleen aiheen rajaamisen ongelman. Koska käsiteltävän mielikuvamössön valikointi olisi kestänyt niin kauan, että inspiraatio olisi ollut taas tiessään, tein toisen päätöksen ja ajattelin luopua valikoinnista. Katsotaan, mitä tuleman pitää.

Aihe on varsin vaatimaton, mutta kattaapahan todennäköisesti suurimman osan rönsyilystä. Varoitan jo tässä vaiheessa, että etenen sitä mukaa kuin kukin tarkka aihepiiri vaikuttaa käyvän kriittiseksi tai olennaiseksi käsitellä. Kokonaisvaltaisuus edellyttää systeemistä, ei onneksi systemaattista, lähestymistapaa.

Hyvä elämä

Sain ystävältäni syntymäpäivälahjaksi ruohoteetä, jonka nimi on "Hyvä elämä". Tätä lupausta saatteli tarkempi huomio: "Aika uneksia". Se jos jokin minulle sopii.

Hyvä ja hyveellinen (eli hyveiden mukainen) elämä oli jo Antiikin filosofien kiistelyn kohteena. Ihmisen elämän tarkoitukseksi asetettiin hyveellisyys, josta tulee ehkä elämään jääneen sanonnan mukaan ensimmäisenä mieleen kärsivällisyys. Hyveitä voisi kuitenkin listata melko liudan, enkä ole varma, tulisinko kirjoittaneeksi siinä tapauksessa mitään uutta.

Filosofiassa on kuitenkin kolme laajaa osa-aluetta, joiden kautta tuota hyvän elämän kokonaisuutta voi lähestyä hieman etäämmältä. Ne ovat yhdellä tavalla ilmaistuna totuus (tieto), oikeudenmukaisuus (etiikka) ja kauneus (estetiikka). Filosofia on viisauden rakastamista ja nähdäkseni viisaudessa yhdistyvät juuri nuo kolme filosofian alaa.

Kun aloin opiskella lukiossa, koin yhden massiivisen uskomusjärjestelmäni romahduksen. Kaivauduin noista raunioista pölyisenä ja yskien, vaatteitani puistellen. Kun toivuin ensi järkytyksestä, mielessäni kristallisoitui ajatus, jonka mukaan pyrin edessä olevassa elämässäni ensisijaisesti totuuteen. Se tulisi olemaan minulle arvo numero yksi, jota tavoittelen kustannuksista piittaamatta.

Melko lailla samassa yhteydessä tuohon arvoon liittyi ajatus ihmisten tasavertaisuudesta, jota eettiseksi universalismiksikin kutsutaan. Ajattelin, että totuus vapauttaa ja toteuttaa oikeudenmukaisuutta parhaimmillaan. Näinpä ylimmässä arvossani yhdistyivät jo kysymykset tiedosta ja siitä, mikä on hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää.

Toki aina olen arvostanut myös estetiikkaa, minulla on ollut käsitykseni kauneudesta. Kuitenkin vasta viime aikoina olen tiedostanut sen tärkeyden elämässäni. Jo hyvin pian sen jälkeen, kun asetin totuuden ja oikeudenmukaisuuden ylimmiksi ihanteikseni, tajusin, ettei elämässä ole mitään mieltä ilman rakkautta. Niinpä koin, ettei mitään kannata tavoitella hinnalla millä hyvänsä. Liitänkin rakkauden jotenkin tuohon estetiikkaan, sillä minusta se on kauneinta, mitä maa päällään kantaa. Ylin arvoni onkin ollut nyt jo pitkään rakkaus, sen lajeista ehdoton, jota jumalalliseksikin kutsutaan. Totuus ja oikeudenmukaisuus on sille alisteinen, koska ehdoton rakkaus tekee myös tarpeen jaotella ihmiset arvoltaan erilaisiksi tyhjäksi. Rakkauden puhtain laji ei aseta ehtoja.

Puhtaus on ollut minulle aina tärkeää. Se on usein ilmennyt neuroottisenakin, sillä sen ihannointi ajaa täydellisyyden tavoitteluun. Tänä päivänä ymmärrän, ettei täydellisyys ole pelkästään myönteisinä pitämämme kokemukset, vaan myös sen kontrastina toimiva ikävyys. Oppiminen on usein työlästä, mutta ilman vaivannäköä on turha odottaa palkintojakaan. Perfektionismi on onneksi kohdallani kääntynyt tällaisen utopian tavoittelusta tasapainon tavoitteluun. Se on harmonian hakemista, jollaiseksi viisaan toiminnan käsitän. Joskus asetinkin viisauden elämäni "konkreettiseksi" päämääräksi.

Viisaus on eittämättä yksi mieliteemoistani. Se ei edellytä älykkyyttä, joka on usein julmaa, särmikästä ja terävää. Viisaus on lempeää pyöristyneisyyttä, ennakointia ja näkemyksellisyyttä. Tyhmyys on viisauden, ei älykkyyden, vajetta. Älykkyyden puute ilmenee älyttömyytenä. Järjettömyys on sitä paitsi jotain, mitä vain emme ymmärrä. Ihminen tarvitsee toiminnalleen tarkoituksen, siksi ihminen ei voi toimia epätarkoituksenmukaisesti, ainakaan kovin kauaa. Sellaisen kokemus pakottaa muuttamaan toimintaa, jolloin järjettömyys on vain sivullisen valistumaton mielipide.

Viisaus on joka tapauksessa tiedollista ja tunteellista sivistyneisyyttä. Siinä yhdistyvät tiedot ja taidot, hallinta ja heittäytyminen, rentous ja ryhdikkyys, vakavuus ja keveys. Viisaus on itsetuntemusta, kohtuullisuutta ja ymmärrystä itseään suurempien mekanismien olemassaolosta. Se on siis suhteellisuudentajua. Viisas ymmärtää, että kaikki on suhteellista. Siksi myös hyvä ja paha sekä oikea ja väärä ovat näkökulmasta riippuvaisia synonyymeja tarkemmille ilmauksille. Ne paljastavat aina tulkitsijansa ja lausujansa tavoitteenasettelun.

Minulle hyvä ja paha ja oikea ja väärä asettuvat arvojen jatkumolle, jonka mittarina on kestävyys. Arvoja, tavoitteita, päämääriä ja unelmia meillä ihmisillä on niin paljon kuin mielikuvituksemme vain antaa myöten. Koska ne eivät ilmene samalla tasolla, kollektiivinen toimintamme on täynnä sisäisiä ristiriitoja. Olemme priorisoineet arvomme eri tavalla ja sen vuoksi toimintamme on monitasoista. Tarkoitukset ja tavoitteet kilpailevat keskenään ja niiden mukaiset toiminnot risteävät väistämättä.

Se, että toimimme kuitenkin lajina ja kollektiivina (suurempina systeemeinä) yksilötason arvovalinnoista tiedostamattomalla tasolla, osoittaa, että massoilla on sisään koodattuna tietynlainen viisaus, jota emme ehkä ole tulleet ajatelleeksikaan. Meidän lajinomaisuutemme (luonto) vaikuttaisikin suosivan tiettyjä arvoja ja valintoja. Minä kutsuisin tätä kriteeriä kestävyydeksi.

---

Näin retrospektiivisesti tarkastellen aihe jäikin aika abstraktille tasolle. En sen kummemmin saavuttanutkaan niitä yksittäisiä aihioita, joita kuvittelin kohtaavani ennen pitkää näinkin laveaa aihetta käsittelemään lähtiessäni. No, ehkä ne käyvät kummittelemaan mieleen, kun päätän tältä erää tähän. Jatkan toisella kertaa siitä, mihin nyt jäin, eli kestävyydestä. Eivätköhän nuo ideat sen myötä palaa ja päädy leikkauspöydälle? :)

Ihminen ja illusorinen luontosuhteensa

Mahdoin asialle mitään eli en, viime aikoina päässäni on pyörinyt muun muassa ihmisen luontosuhteen kaksijakoisuus. Ihmisen "luonnollisuutta" ei ole kiistäminen, vaikka ihmisen luonnottomalle toiminnalle paljon palstatilaa annetaankin. Lopultahan kaikki on luontoa, ihminenkin, luonnottomasti toimiessaankin. Pointtini ei ole kuitenkaan saattaa ihmistä vanhassa tai uudessa valossa maailmaasyleilevän harmonisesti saumattomaksi osaksi maailmankaikkeutta; sen sijaan aikomukseni on koettaa purkaa tätä luonnollisuuden ja luonnottomuuden ristiriitaa, jota ihmiskunta varsinkin tässä mittakaavassa varsin näkyvästi ylläpitää. Epäjohdonmukaisuudethan meitä ihmisiä kauhistuttavat - siksi tämäkin dilemma vaatii huomiota.

Ongelma kiteytyy mielestäni hyvin lyriikoissa, jotka ovat nykymenon pohjalta maalattavissa oleva väistämätön skenaario tulevasta.
-> alla ote Stam1nan Eloonjäänyt-kappaleesta (Albumilta Viimeinen Atlantis):

"Jos olisimme kehittyneet tarpeeksi, ehkä oppineet lentämään omin siivin.
Emme kontrollia hakien olisi eksyneet reitiltä luonnonlakien, vaan nähneet yli rajojen, yli ohjainten.

Taivaalla jahtasin aurinkoa, tavoite oli puhdasta hulluutta...
(Hulluuden me hallitsimme.)
Mutta korkealta näin miten meri on suuri, kaartuva, kaunis pilvien muuri.
(Muureja me rakensimme.)
Ääntäkin nopeammin pakenin loppua, kunnes lopussa uskalsin todeta:
(Lopussa me hävisimme.)
Evoluutio jää, vain ihminen häviää, ei meitä ollut syytä säilyttää.
Säilyy kaaos kontrollissa...

Ja kun meri kutsuu, minä kuuntelen."

Kuten on nähtävissä, runollinen ote kiteyttää tässäkin tapauksessa kaiken olennaisen ihmisestä, hänen hallinnan harhastaan, itsepäisyydestään ja lyhytnäköisyydestään. Tuntuu, ettemme opi eräällä tavalla ilmaistuna meitä varten eläneiltä menneiltä sukupolvilta mitään, vaan toistamme tilaisuuden tullen kaikki samat virheet, kunnes viimein opimme - emme ennakoiden, vaan reagoiden - kantapään kautta.

Rakennamme muureja välillemme puutteellisen informaation seurauksena, näemme toinen toisemme vihollisena sen sijaan, että ymmärtäisimme olevamme kaikki samassa veneessä. Vasta etäisyyttä ottaessamme ja asioiden yläpuolelle yltäessämme, kun kaikki on jo auttamatta myöhäistä, havaitsemme asioiden koko laajuuden. Sitä kuvainnollisesti ilmaisee se, kuinka näemme taivaan ja horisontin kaartuvan kauniina "yli ohjainten".. On vaikea kuvitella lentäjiä tai astronautteja kiistelemässä politiikassa yhtä naurettavista pikkuseikoista kuin lapset hiekkalaatikolla ikään. Hiekkalapio on vaihtunut vain abstraktimpaan kiistanaiheeseen - mikä ei automaattisesti tee siitä suurempaa - mutta edistystä ei ole juuri tapahtunut, pelissä ovat edelleen samat panokset: oman vallan- ja hallinnan halun tyydyttäminen, ylpeys ja kasvojen säilyttäminen. Tunteet, kuten häpeä ja syyllisyys ovat kuin rutto, jota halutaan välttää viimeiseen asti. Samalla hamutaan kunnioitusta, jota ei toden totta oteta, vaan ansaitaan. Voidaan kyllä olla kunnianhimoisia, muttei kunniallisia, sillä gloria ja ylpeys eivät mahdu ilman negaatiota edes samaan lauseeseen.

Omin siivin lentäminen ei edellytä hallintaa. Siitä voi seurata hallinnan tunne, mutta se on vain joko harmittoman tai vahingollisen valheellista. Oman, itsenäisen (ei toki riippumattoman, mutta silti autonomisen) ajattelun korostaminen ei ole itsekkyyttä. Se on parhaimmillaan jopa altruismia. Yli ohjainten ja rajojen näkeminen sitä vastoin edellyttää juuri oman egon ulkopuolisen olemassaolon tunnustamista. Emme ole ainoa olio tässä maailmankaikkeudessa, emme edes sen keskipiste. Kontrollin eli hallinnan tunteen tarkoituksenmukainen tavoittelu johtaa luonnonlakien väistämättömyyden laiminlyömiseen. Emme ymmärrä, että päätä seinään hakatessamme se on pää, joka pehmenee, ei seinä. Pää voi kyllä metaforisesti siinä tapauksessa olla erittäin kovakin, mutta kovapäisyyskään ei auta muuttamaan sitä, mitä meidän ei ole muuttaminen. Katoamatonta, olevaisuuden peruslähtökohtia, luonnonlakeja, lainalaisuuksia tai periaatteita (miksi niitä ikinä tahtookaan kutsua) ei ihminen muuta. Ihminen joutuu nielemään sen, että hän toimii tarkalleen niiden mukaisesti, viime kädessä.

Järki on lahja ihmiselle ymmärtää maailmankaikkeuden logiikkaa. Ratio ei kuitenkaan ole tunteista emergoituneena mitään, joka voisi tunteet korvata. Se on toisinaan kuin ihmispyramidin huipulle kivunnut diktaattori, joka kuvittelee tulevansa toimeen ilman ihmisiä, joiden päällä seisoo. Sillä siunatulla sekunnilla kun diktaattori toimeenpanee hangoittelevien "alamaistensa" joukkotuhon, hän sinetöi oman kohtalonsa. Kun rationaalisuus kadottaa yhteyden sitä ylläpitävään irrationaalisuuteen, on peli pelattu.

Rationaalisuus on ihmiselle hankala pala purtavaksi. Se on jotain ylivoimaista, mitä ei juuri muilla olennoilla ole. Se mahdollistaa itsetietoisuuden ja parhaassa tapauksessa tietoisuuden myös itseään suuremmasta. Jos tuo jälkimmäinen tietoisuus jää kehittymättä, ihminen jää ikään kuin sillalle puolitiehen. Hän on puun ja kuoren välissä, egonsa loukossa. Ego voi saada aikaan paljon, hyvässä ja pahassa. Se voi saada aikaan ekokatastrofin, mutta myös oman itsemurhansa egokatastrofin kautta. Mihin ego voi parhaimmillaan kyetä on itsetuhoisuus. Ihminen ei voi koskaan tuhota luontoa; luonto kyllä voi tuhota ihmisen. "Evoluutio jää, vain ihminen häviää, ei meitä ollu syytä säilyttää." Olemme täällä kuin try-outilla, ja jos se epäonnistuu, voimme syyttää vain itseämme. Turha vedota luonnon julmuuteen tai katkeroitua elämälle. Saisimme hyväkkäinä olla kiitollisia, että olemme edes saaneet mahdollisuuden.

Tässä on kaikesta huolimatta katkeraakin kitkerämpi paradoksi. Meillä on mahdollisuus, mutta oikeastaan mahdollisuutemme on siinä, että ymmärrämme rationaalisuutemme rajallisuuden, tekojemme turhuuden, hallintamme olemattomuuden. Kun puhumme hegemonisesti vapaasta tahdostamme, unohdamme, että kaikki, mitä tahdomme, on meihin koodattu. Ajattelumme on siis kaikkea muuta kuin vapaata, se on parhaimmillaankin vapautta vain tietyissä rajoissa.

Olen miettinyt tätä paljon, pyöritellyt monelta kantilta. Jos minua vaadittaisiin luettelemaan ne asiat, joihin oikeasti voin vaikuttaa, edes omassa fyysisessä olemuksessani, olisin epätoivon partaalla. Kun viillän vahingossa peukalooni haavan, mitä voin tehdä? En voi edes päättää, että tuo haava umpeutuu ajan kanssa, sillä niin se tekee mielihaluistani huolimattakin. Voin korkeintaan puhdistaa sen ja laittaa päälle laastarin nopeuttaakseni sen parantumista. En kuitenkaan voi sanella edes oman vartaloni tekemisiä! Joku toimii puolestani, vaikka se olisikin vartaloni, joka toimii. Se siitä itseohjautuvuudesta - ja samalla: siinä siitä itseohjautuvuudesta mallia...

Jos fysiikkaamme on vaikea peukaloida, ajatelkaammepa sitten psyykettämme. Jos tunteemme ovat meille mysteeri, meitä ohjailevina, joille emme juuri mitään mahda, mahdammeko sitten jotain järjellemme? Kuinka haastavaa meidän onkaan tulla tietoisiksi omista ajatusrakennelmista, ideoista ja ihmisistä, jotka ajatteluumme vaikuttavat - tai tunteista, jotka ovat ajattelumme pohja. Harvassa ovat ihmiset, jotka kykenevät itsereflektioon - vielä harvemmassa ne, jotka ottavat noista havainnoista vaarin.

Jälleen jotain järjetöntä: miksi me niin pelkäämme irrationaalisuutta, vaikka itse asiassa ihainnoimme sitä? Rationaalisuutemme on jäljitelmä maailmankaikkeuden loogisuudesta siinä missä tekoäly ihmisen älystä. Kääntäen: tekoäly ei voi ikinä korvata inhimillistä älyä, sillä jälkimmäinen on edellisen perikuva. Samalla tavoin rationaalisuutemme ei voi ikinä yltää käsittämään maailmankaikkeuden logiikkaa täysin, niin kuin eivät omat aivomme muodostamaan ymmärrystä organismista, joka tuon ymmärryksen tuottaa.

Ai miksikö ihannoimme järjettömyyttä? No, ensinnäkin, toimimme pääosin tunteidemme pohjalta, vaikka selittäisimmekin toimintaamme järkiperusteisesti. Tunteet kun ovat tiivistettyä informaatiota. Samoin kuin luonnossa oleva kukkula voidaan pelkistää matemaattiseksi/geometriseksi kolmioksi, tunteiden sisältämä informaatio voidaan koettaa kiteyttää järjen ääneksi. Tiedämme kuitenkin kaikki ainakin kokemuksesta, ettei paraskaan (yksinkertaisuudessaan monimutkaisinkaan) teoria yllä kuin pelkistetyimmän käytännön selittäjäksi. Toisekseen, kaikki toimintamme tähtää muun maailmankaikkeuden ja luonnon etenemissuuntaa vastaan kohtisuoraan. Kun eroosio pyöristää tulivuorenpurkauksista syntyneet terävät vuoret ajan mittaan sileiksi kallioiksi, me koetamme samaan aikaan rakentaa kasasta kiviä talon, kasasta hiekkaa tiiliä, lasia ja ikkunoita. Toki myös sekoitamme materiaalisia substansseja, ainakin lapsina. Mutta lapsethan ovat järjettömiä ja typeriä.

Orgaaninen maailma näyttäisikin pääasiallisesti olevan poikkeus entropiasta eli epäjärjestyksen lisääntymisestä. Kaaos vallitsee joka tapauksessa kaikkialla ympärillämme, sillä biosfääri kattaa vain päällyskerrokset koko maapallonkin koostumuksesta. Teemme siitä huolimatta kovasti töitä vastustaaksemme epäjärjestystä, sillä ristiriitaisuus, epäjohdonmukaisuus, kaaos ja hallitsemattomuus meitä suuresti hirvittää. Itse asiassa kaikki tekemämme työ, kaikki mitä työksi arvotamme, on ponnistelua entropiaa vastaan.

Tässä on kaiken kaikkiaan jotain surkuhupaisaa. Pakenemme hullun lailla eläimellistä luonnettamme, uhmaamme luonnonlakeja, halveksimme mielikuvitustamme, intuitiivisuuttamme ja tunteita informaatiota teoretisointia valtavasti suuremmalla mitalla tarjoavina synnyinlahjoinamme. Hulluuden me tosiaan hallitsemme, vaikka sitä pelkäämmekin. Pelkäämme kaikkea poikkeavaa, uutta, varsinkin vallankumouksellista - siksi normitamme, kehitämme itsessämme asenteita, stereotypioita ja kaunaa sopeutumattomia kohtaan ... koska kaikki tuo aiheuttaa meissä turvattomuutta, hallitsemattomuuden tunnetta. Toimimme laumoissa kuin eläimet, silti hävitämme eläimellisestä alkuperästämme viestivät lähimmät sukulaiset, kuten apinat, miltei sukupuuttoon. Meitä muutos kyllä pelottaa, mutta emme ymmärrä, että muutokseen sisältyy myös lupaus paremmasta. Muutos ei toki ole automaattisesti progressiota, se voi olla myös taantumaa. Mutta harvoin kehitys kuitenkaan johtaa vallitsevaa tilannetta pahempaan, jos se jo polkee paikallaan. Seisahtunut vesi pilaantuu, käyttämättömät lihakset surkastuvat. Ihminen on luotu liikkumaan, liike on elämää.

Jotain tuossa synkronistisessa ryhmäkäyttäytymisessämme on kuitenkin myös huomionarvoista. Se, että kykenemme empatiaan, apinoimme toisiamme pahemmin tai pikemminkin paremmin kuin apinat, osoittaa, että meillä on poikkeuksellisen paljon elimistössämme peilisoluja. Siksipä resonoimme tunteilla: ne viestivät yhteisestä alkuperästämme, siitä, että olemme - jos emme nyt sankareita kaikki, niin ainakin - tähtien lapsia kaikki.

Varsin valitettavaa on, jos vaiennamme tuon viestin, emme ota sitä todesta. Se merkitsee sitä, että palaamme olevaisuutemme alkulähteille, sinne missä myös nykyisen biodiversiteetin alkeellisimmat organismit, alkueläimet, asustavat. Mikäli emme hyvissä ajoin ymmärrä, että yksittäisten yksilöiden sijasta täällä on vain yksi yhteisö, me kaikki yhdessä, tarvitsemme (kurin-)palautuksen takaisin alkeelliseen muotoon, josta kaikki sai alkunsa.

"Meri kutsuu, minä kuuntelen."

Olkoonpa se öljysaastan täyttämä (muodossa tai toisessa, nestemäisenä tai kiinteänä eli muovina) tahi ei, sillä ole siinä vaiheessa mitään merkitystä. Kyllä nekin energiatihentymät luonto tasoittaa... tekee tasaisen harmaaksi massaksi. Mitä epäilemättä aivommekin ovat... pehmentyneet... kehittymättömät tai taantuneet...

Ainoa keinomme onkin muuttaa kurssia, luopua hallinnan tarpeesta - pyrkien paradoksaalisesti nimenomaan olemaan tavoittelematta kaikenlaista ... tyytyä vähempään, ei ainaiseen ja ikuiseen kasvuun. Sillä ennen pitkää, jos emme havahdu suola- eli lapsiveden täyttämästä kuplastamme, jossa lillumme, se mikä kasvaa on ainoastaan entropia.

Ja "säilyy kaaos kontrollissa".

(Pahoittelut poukkoilemisesta, mutta kun teema on turhankin laaja, ja siitä risteilemässä mielessä enemmän tavaraa kuin kykenee käsittelemään, tulos on tämänkaltainen. Jotakin on joka tapauksessa suollettava vastapainoksi pois, jos mielii uutta tilalle.)